Helin blogi

Ministeriö päättää koulutuspaikoista

Lakia yliopistojen autonomiasta on helppo syyttää OKL:n siirrosta Joensuuhun. Valitettavasti syy ei löydy sieltä. Jos ette usko, lukekaa se laki, joka löytyy omasta pöytälaatikostani hartaasti selattuna.


Laki antaa yliopistoille mm. mahdollisuuden kerätä ulkopuolista rahaa. Yliopistoilla on myös mahdollisuus lakkauttaa koulutusta määrävuosien jälkeen. Jos se näin tekee, kuten Savonlinnassa nyt tapahtui, kyseisistä koulutuspaikoista ja niiden tulevaisuudesta päättää yksiselitteisesti opetusministeriö ja maan hallitus. Sillä ja vain sillä on valta päättää, mitä niille paikoille tapahtuu. Yliopistolaki sanoo sanatarkasti näin: 

"Opetusministeriö ja yliopisto sopivat määrävuosiksi kerrallaan yliopiston toiminnalle asetettavista koulutus- ja tiedepolitiikan kannalta keskeisistä määrällisistä ja laadullisista tavoitteista sekä niiden toteutumisen seurannasta ja arvioinnista. Opetusministeriö myöntää yliopistoille rahoitusta tässä laissa säädettyjen tehtävien toteuttamiseksi valtion talousarvioon otettavan määrärahan rajoissa. Opetusministeriö voi rahoitusta myöntäessään asettaa rahoituksen käyttämiselle ehtoja ja rajoituksia."

Täten OKL:n tapauksessa ministeriö olisi voinut selkeästi ilmoittaa Itä-Suomen yliopistolle, etteivät paikat siirry Joensuuhun. Jo tämä lienee riittänyt toisenlaiseen tulokseen? Jos ei, opetusministeriö olisi voinut alkaa neuvottelut OKL:n opetuksen turvaamisesta esimerkiksi Helsingin tai Turun yliopiston kanssa, joilla on jo nyt sivutoimipisteitä esimerkiksi Raumalla ja Vaasassa. Nyt tätä neuvottelua ei haluttu ministeriössä ja hallituksessa edes aloittaa. Mikä oudointa, pääministeri Juha Sipilä ei suostunut edes tapaamaan kaupungin johtoa lakkautuksen yhteydessä, vaikka ratkaisu on kaupungille yksiselitteisesti sen historian surkein yksittäinen päätös!

Kuten Jari Rusanen (IS 11.9.) kirjoittaa, tällainen menettely todellakin kuulostaa tympeältä jopa oppositiopoliitikon mielestä. Katson nöyrästi myös peiliin. Toissa kaudella edustamani hallitus teki saman virheen Kajaanin opettajankoulutuslaitoksen kanssa: se antoi Oulun yliopiston lopettaa laitoksen sillä seurauksella, että Kainuussa on jo nyt pulaa pätevistä opettajista. Silti se hallitus ei antanut kaikkia vapautuneita koulutuspaikkoja suinkaan Ouluun vaan niitä jaettiin! Toisaalta sama hallitus aloitti hammaslääkärikoulutuksen Kuopiossa, mikä on käytännössä tarkoittanut parempia hampaita itäsuomalaisille jo nyt. Etenkin opettajia ja lääkäreitä kannattaakin kouluttaa eri puolilla Suomea ammattilaisten riittävyyden turvaamiseksi.

Summa summarum: Yksikään yliopisto ei ennen autonomiaa tai sen jälkeenkään pysty päättämään, mitä tai kuinka paljon tutkintoja se tarjoaa. Jokaisesta opiskelupaikasta päättää edelleenkin opetusministeriö ja siten viime kädessä maan hallitus, joka myös koulutuspaikat rahoittaa. Siksi muun väittäminen etenkin keskustalaisen pääministeri Juha Sipilän suusta kuulostaa vielä paljon tympeämmältä.

Heli Järvinen (vihr.)
Kansanedustaja

Eriarvoistumisen taustalla on monta syytä

Lenita Toivakka kirjoittaa (IS 17.10.), ettei eriarvoisuus johdu tuloeroista vaan työttömyydestä. Kun joka keskiviikko- ja perjantaiaamu näen Helsingissä töihin mennessäni monien satojen metrien mittaisen leipäjonon, näen ongelman paljon laajempana.

Köyhyysriskirajana pidetään Euroopan unionissa alle 60 prosentin tuloja samanlaisten kotitalouksien mediaanitulosta. Raja saadaan, jos esimerkiksi kaikkien suomalaisten eläkeläisten tai opiskelijoiden tulot pistetään jonoon ja valitaan niistä keskimmäinen ja lasketaan siitä 60 %.

Kaikkien pienituloisimpia eivät tämän mukaan ole työttömät, vaan iäkkäät eläkkeellä olevat naiset ja toisaalta työikäiset työkyvyttömyyseläkkeellä olevat miehet. Valitettavaa on, että työttömienkin tilanne heikentyy koko ajan. Nykyinen hallitus on leikannut työttömyysturvaa ja sen kestoa monin tavoin. Vaikka vaikeasti työllistyvien pitkäaikaistyöttömien määrä on todella vähentynyt reilulla 25 000:lla, kuten Toivakka kirjoittaa, suuri osa heistä ei ole todellisuudessa työllistynyt, vaan valunut työttömyysturvalta näiden leikkausten takia sosiaaliturvan varaan. Tällaisia asumis- ja toimeentulotuen varassa olevia ”tulottomia” kotitalouksia on jo 50 000. Määrä on kaksinkertaistunut 5 vuodessa! Näiden ihmisten asema on erityisen kurja, sillä viimesijaisena tukena toimeentulotuki ei kannusta ketään ottamaan pientäkään työtä vastaan, sillä ylimääräiset tulot leikkaavat tuen kokonaan. Toimeentulotuki on siksi pahin kannustinloukku, joka vain pitkittää työttömyyttä ja osattomuutta.

Pitkittyneestä köyhyydestä pitää olla huolissaan myös siksi, että ilmiö on kasvava: pysyvästi köyhien määrä on yli kaksinkertaistunut 1990-luvun laman jälkeen.

Räikein pitkittyneen köyhyyden riski on suomalaisessa yhteiskunnassa iäkkäillä naisilla. Yli 74-vuotiaiden ikäluokassa naisten pitkittyneen köyhyyden riski, 26,5 prosenttia, on yli kaksinkertainen miehiin nähden. Taustalla on ennen muuta naisten lyhyemmät – tai olemattomat – palkkatyöurat, jotka johtavat pieniin tai olemattomiin työeläkkeisiin.

Lisäksi hallituksen leikkaukset: terveydenhuollon asiakasmaksujen sekä lääkekorvausten sekä matkojen omavastuun korotukset sekä kansaneläkeindeksin leikkaus ovat lisänneet juuri pienituloisten eläkeläisten köyhyyttä. Näiden toimien korjaamisessa on paljon tehtävää tulevilla hallituksilla.

Heli Järvinen (Vihr.)
k
ansanedustaja

Miten käytämme metsiämme?

Keskustalainen Elsi Katainen syyttää metsähakkuiden lisäämisen vastustajia vastuuttomiksi ja väittää, että suomalainen kestävä metsätalous on parasta ilmastopolitiikkaa.

 

Kieltämättä se onkin osa sitä, mutta vain osa. Sen sijaan, että riitelemme hakkuumääristä, meidän pitäisi yhdessä ohjata ja kannustaa metsien ja puun käyttöä entistä pidemmälle. On totta, että isoa osaa suomalaismetsiä hoidetaan hyvin, mutta sen sijaan on käsittämätöntä, ettemme saa hienosta raaka-aineestamme aikaiseksi enempää pidemmälle kehitettyjä tuotteita. Siinä, missä Ruotsi vie maailmalle omasta puusta tehtyjä huonekaluja, terveysalan tuotteita sekä rakentaa moninkertaisesti puurakennuksia, me suomalaiset ohjaamme tuotantoa polttoon ja selluksi ja viemme maailmalle jopa sahatavaraa. Se ei tee metsätaloudestamme järin kestävää eikä etenkään parasta ilmastopolitiikkaa.

 

Tästä huolimatta Sipilän hallitus vastaa ilmastokriisiin lisäämällä puun energiakäyttöä ja sellun- ja paperintuotantoa. Suunnitelmasta pidetään kiinni, vaikka lukuisat tutkimusraportit osoittavat puun lisääntyvän käytön kiihdyttävän ilmastonmuutosta. Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtaja kommentoi Euroopan unionin päätöstä tukea Suomen mahdollisuutta kasvattaa metsien hakkuita näin: ”Tässähän ei maailma parane.” Arvostan hänen rehellistä lausuntoaan, joka kyllä puolsi päätöstä metsäteollisuuden näkökulmasta, mutta samalla myönsi, että vastuullista ilmastopolitiikkaa se ei ole. 

 

Puuraaka-aine koetaan hiilineutraaliksi, koska käytössä vapautuva hiili sitoutuu takaisin uuteen kasvavaan metsään. Ongelmana on kuitenkin aikaikkuna: Esimerkiksi täysikasvuisen männyn poltosta vapautuvan hiilen sitoutuminen uuteen kasvavaan metsään kestää keskimäärin yli 50 vuotta. EU hakee taas tiukkoja päästövähennyksiä jo vuoteen 2030 mennessä. Jos emme saa tavoitteiden mukaisesti hiilipäästöjä nollattua 30 vuodessa, tarvitsemme muutoksen hillitsemiseksi paljon nykyistä järeämpiä toimia. Jos emme onnistu tavoitteessamme, etenkin maanviljelijöille on luvassa entistä ankeammat ajat, kun talvet leutonevat, pilvisyys ja sateet lisääntyvät ja auringonpaiste vähenee. Ilmastonmuutoksen myötä YK ennustaa maailmanlaajuisen pakolaismäärän kasvavan jopa 250 miljoonaan, mikä tarkoittaisi myös meille hyvin erilaista vastuuta ongelmasta. Nopean aikavälin päästöjen lisäämiseksi on yhteinen etumme kehittää vaihtoehtoisia uusiutuvia energiamuotoja ja jalostaa puuta polttoa ja sellua pidemmälle ja saada siitä samalla parempaa tuottoa myös kasvattajalle.

 

Heli Järvinen (Vihr.)

kansanedustaja

Sivu 5 / 24

Miksi Heli?