Kannattaako kirurgiaa keskittää?

Kirurgian järjestämistä 2020-luvulla selvittäneiden selvityshenkilöiden sekä HS:n pääkirjoituksen (10.10.) mukaan on potilaan ja veronmaksajan etu, jos kirurgiaa keskitetään. Jutun mukaan henkilökunnan osaaminen kasvaa, kun leikkauksia on sairaalassa riittävän paljon. 

Kirjoitus unohtaa kuitenkin monta asiaa. Vaikka jossakin sairaalassa ei tehdä lonkkaleikkauksia edes joka päivä, on paljon leikkausten määrää oleellisempi kysymys se, kuinka monta leikkausta vuodessa sen lääkärit tekevät. Jos yksi lääkäri tekee pikkusairaalassa 80 leikkausta vuodessa, hän saattaa tehdä samaan aikaan isommassa sairaalassa leikkauksia tuplamäärän. Eli tekijät ovat päteviä, vaikka he omalla liikkumisellaan tarjoavat lähipalveluja useammassa sairaalassa.

Lisäksi useisiin leikkauksiin liittyy poliklinikkakäyntejä, jälkihoitoa, tarkastuskäyntejä ja joskus myös kuntoutusta ja jatkotoimia. Jos leikkaukset keskitetään, menetetään samalla helposti myös pätevät ammattilaiset sairaalan muusta toiminnasta: päivystyksestä, poliklinikoilta ja päiväkirurgiasta. Esimerkiksi sinänsä helpon sappikivien poisto on usein tähystyksellä hoidettava päiväkirurginen toimi, mutta jos ongelmia tulee, pitää potilas saada nopeasti avoleikkaukseen, jonne keskittämisen jälkeen saattaa olla satojen kilometrien matka.

Jo viime vuonna Kela-kyydit maksoivat yhteiskunnalle lähes 300 miljoonaa euroa, siis nelinkertaisesti lääkärinhoidon korvausten verran! Jos pienen sairaalan jopa tuhannet poliklinikkakäynnit siirtyvät isompiin kauempana oleviin yksiköihin leikkausten keskittämisen vanavedessä, yksi liikennekaari ei riitä pysäyttämään kulujen kasvua, kun asiakas maksaa omavastuuna matkasta 27 euroa ja yhteiskunta loput.

Samalla siirretään poliklinikoiden ja jälkihoidon kustannuksia asiakkaille, jotka joutuvat joko yöpymään pitkään vierailla seuduilla tai jatkuvasti matkustamaan? 

Vielä suurempi kysymys on sairaaloiden ja niiden toimintojen vaikutus alueiden elinvoimaisuuteen. Miten päteviä lääkäreitä ja hoitajia saadaan perusterveydenhuoltoon niille paikkakunnille, jotka eivät tarjoa ammatillisia haasteita? Miten turvataan alueiden hoitoalan koulutuspaikat, kun kirurgian, sisätautien ja psykiatrian suomia ja takaamia harjoittelumahdollisuuksia heikennetään?

Onko veronmaksajan etu, jos kaikki vaativat leikkaukset keskitetään samoille harvoille paikkakunnille, jolloin isot kiinteistöt jäävät tyhjilleen, suurella osalla suomalaisista asuntojen arvot laskevat sekä työttömyys ja eriarvoisuus alueiden välillä kasvaa? Nämä kaikki ovat asioita, joita päätöksentekijät eivät voi unohtaa. Heli Järvinen, kansanedustaja (Vihr.)