Hyvä, te tolkun ihmiset!

Tässä ajassa tuntuu, että heikkoa taloustilannetta enemmän meitä suomalaisia vaivaa myötäelämisen puute. Tapaan välillä eläkeläisiä, joilla on kaikki asiat kuulemma ihan hyvin, mutta silti he kokevat, että työtätekevät kyykyttävät heitä. Työtätekevät iloitsevat työpaikastaan, mutta ovat samaan aikaan huolissaan, miksi työttömiä pitää hyysätä, vaikkeivät nämä tee mitään yhteiskunnan eteen. Työttömät puolestaan näkevät maahanmuuttajien vievän ne edut, jotka heidän mielestään pitäisi suunnata kantasuomalaisiin. Maahanmuuttajat taas kokevat, ettei nyt ainakaan uusia turvapaikanhakijoita pitäisi millään päästää rajan yli kielitaidottomina viemään rahoja ja työmahdollisuuksia jo maahan tulleilta.

Mihin meiltä on kadonnut myötäelämisen taito ja kyky nähdä, ettei toisesta välittäminen ja toisen asioiden edistäminen ole meiltä itseltämme pois? Mittani tuli täyteen, kun luin lehteäni vähän aikaa sitten. Keskustalainen Jari Leppä julisti olevan ”vastuutonta ja lapsellista”, kun kansalaiset ja oppositio nurisevat hallituksen leikkauksista. Milloin Santeri Alkion opit ovat kääntyneet keskustassa niin nurinpäin, että pienituloisten eläkeläisten etujen leikkaamisesta on tullut hyve ja kansalaisvelvollisuus? Eikö aikuisten oikeasti saa ottaa tosissaan päiväkotiväen huolta siitä, että hallituksen rajaukset ohjaavat lapsia laadukkaasta varhaiskasvatuksesta turvalliseen säilöntään? Eikö yliopistoväen huolta saa enää kuunnella, vaikka hallituksen päätösten takia porukkaa joudutaan pistämään tuhansittain kilometritehtaalle? Onko tämä myötäeläminen lapsellista ja vastuutonta?

Onneksi moinen ajattelu ei edusta suomalaisten perinnettä eikä enemmistöä. Onneksi meiltä edelleen löytyy valtava joukko tolkun ihmisiä, jotka ovat valmiita pistämään itsensä likoon jonkun toisen asian puolesta. Hyvä te miehet, jotka jäädytätte kaukaloja ja luistinbaanoja lasten ja kyläläisten iloksi; hyvä te naiset, jotka vedätte jumppia ja käytätte aikaanne jonkun toisen tarpeisiin; hyvä te yrittäjät, jotka jaksatte puhaltaa eloa kyliin ja kaupunkeihin ja jopa vanhoihin rakennuksiin, kuten Savonlinnan rautatieasemaan, Mikkelin myllyyn ja Punkaharjun Valtionhotelliin; hyvä te maanviljelijät, jotka jo tätä lukiessanne olette lypsäneet lehmät ja syöttäneet hevoset, ja hyvä te päättäjät, jotka jaksatte tälläkin viikolla osallistua lukemattomiin kokouksiin ja edistää yhteisiä asioita.

Tällaisiin suomalaisiin minä uskon ja tällaiseen ajattelutapaan minut on kasvatettu: ei asettamaan asioita vastakkain, vaan pitämään heikompien puolia, katsomaan maailmaa toisten näkökulmasta, ymmärtämään toisinajattelijoita, kuuntelemaan erilaisia näkökulmia ja kannustamaan yhteistyöhön.

Kun sain samasta lehdestä lukea, kuinka norpansuojelu se vasta viekin meidät ja maakuntamme perikatoon, päätin tarttua itsekin kolaan. Kutsuin paikalle myös eduskuntaryhmäni, ja yhteistuumin kolasimme norpalle pesäkinoksen sen varalle, etteivät luontoäidin tuotokset riitäkään. Lapsellista ja vastuutonta varmaan jonkun mielestä sekin, mutta itselleni paras kiitos on, jos työmme onnistuisi turvaamaan yhdenkin ainoan kotoperäisen nisäkkäämme kuutinpoikasen elämän. Ja uskokaa pois, se työ ei ole pois eläkeläisiltä, työtätekeviltä, työttömiltä, maahanmuuttajilta eikä edes hallitukselta.